Lievestuoreella pidettiin talvienduro, jonka reitti tiedettiin Tampereen suunnalla niin nopeaksi, ettei pyörissä tarvita kuin pääsuuttimet ja paikkakunnalla sen verran kesäiseksi, että talvi-olosuhteista päästeltiin pitkin viikkoa huutonauruja. Tosiasia kuitenkin oli, että reitti oli metsän siimeksessä todella vahvasti jäässä, joten oikeasta talvikisasta oli kyse.
Omalla kohdallani kisaan valmistautuminen alkoi jo reilua viikkoa ennen tapahtumaa. Pyörä sai huomiota joka ilta, proteiinipuurosta kokeilin erilaisia reseptejä ja ennenkaikkea teippiliikkeen kanssa käytiin syvällisiä pohdintoja parhaasta mahdollisesta lookista kisaan, numeroiden korkeuksia mitattiin mauserilla ja kuskia koeponnistettiin edellisen viikonlopun testeissä ja sarjaenduroissa. Kun testipaikalta kannettiin pois lihalaatikollinen vääriksi todettuja sytkäbokseja ja toinen mokoma viriputkia ja kun pyörään muistettiin vaihtaa viikolla vielä vaihteistoöljytkin, saattoi tarrahommaan keskittyä kunnolla. Niin kunnolla, että kun Lievestuoreella aamuhämärissä satoi räntää vaakatasossa, huomasin että mantsatakki oli jäänyt roikkumaan tallin rekkiin.
Kisa-aamuna koukkasin huoltomiehen mukaan ja kisatoimiston kahvassa roikuttiin hyvissä ajoin ennen ilmoittautumisen alkua. Ilmoittautuminen meni mukavia jutellessa, mutta katsastukseen mennessä alkoi pyörän ajovalo vilkkua. Hurautin pyörän takaisin huoltoautolle, vaihdoin polttimon ja valo alkoi pelata normaalisti. Katsastuksen jälkeen käytiin psyykkaamassa kilpakumppanit, kehumalla menneitä testejä ja vähätellen omaa vauhtia, mutta silti selkeästi ilmoittaen kuinka korkealle Tampereen totomiehet olivat allekirjoittaneen rankanneet. Tämän jälkeen alkoi varusteiden päälle pukeminen, jolloin tilanteen vakavuus selvisi itsellenikin: talvitakki roikkui tallilla, työpöydän kulmalla henkarissa. Crossipaitojakin piti olla kassissa useampi, mutta niitä löytyi vain yksi. Myöhemmin ensimmäisellä AT-asemalla pälyilin, olisiko joku muukin nähnyt kesäisen vaatetuksen tilaisuuteen sopivaksi, mutta näin ei ollut. Muistelin, että siviilivaatekassissa saattaisi olla vielä yksi t-paita joka voisi lämmittää matkalla. Kysyin huollolta mielipidettä ehtisinkö käydä lisäämässä varustusta, ja kuuntelematta vastausta käänsin pyörän keulan kohti huoltoautoa. AT-kello näytti aikaa olevan 6 minuuttia. Löydettyäni vaatekappaleen, ryntäsin ulos Ducatosta ja potkaisin pyörän käyntiin ja rullasin huoltomaton yli. Samalla tämä yli kolmemetrinen pressu kietoutui eturenkaan ympäri teleskoopin ja lokarin väliin. Taistelin pressua irti pyörästä hyvän tovin ja mietin samalla lukemia, mitä AT-kello mahtaa samaan aikaan raksuttaa.
Lopulta huoltomatto erosi pyörästä ja pääsin oikeaan aikaan matkaan. Samalla minuutilla matkaan läksi kovan oloinen GasGas – kuski Porvoosta, jonka kanssa viskottiin kolikkoa, kumpi lähtisi eteen ajamaan.
Pienen siirtymän jälkeen olimme ykköspätkän lähdössä jolloin kilpakumppanini kertoi ajolasien jääneen huoltoon ja päästi minut ajamaan ensin. Ykkönen menikin todella heikosti, olin ottanut varustekassista neopreenihanskat, jotka venähtivät kastuttuaan pari-kolme numeroa ja aiheuttivat täyden päivätyön jo pelkästään pitää käsissä, puhumattakaan että niillä ohjastettaisiin pyörää pätkällä. Myöhemminhän tämä ykköspätkä poistettiin tuloksista harhailujen takia.
Ensimmäinen kierros meni muutenkin reittiin tutustuessa, paikoitellen matkalla oli paikkoja, joihin matka olisi voinut tyssätä. Joka tapauksessa ensimmäisellä kierroksella tuli olo, että talvikisasta on kysymys eikä piikkirenkaiden olemassaoloa tarvinnut kyseenalaistaa. Huoltoon tullessa olin jo varma, että kesäpaidalla pärjään maaliin asti.
Huolto oli muutenkin todella hyvin ajan tasalla: oli mahtavaa saada sijoitukset tietoon tauolla ja viimeistään AT-asemalle odotellessa huolto näytti sormimerkein miten on ajo mennyt, mikä on sijoitus ja paljon on matkaa eteen- ja taaksepäin. Viittomistamme katsottiin hirnuen, mutta meistä se näytti lähinnä ammattimaiselta toiminnalta. Päivän pätkät menivät tasaiseen tahtiin ilman suurempia virheitä, mutta ilmeisesti ajamisen vähyys verotti pätkäaikoja aikalailla. Viimeiselle kierrokselle lähdettäessä kuulin, että matkaa luokan toiseen sijaan on 8 sekuntia. Tämä mielessäni lähdin kierrokselle pyrkien pysymään pystyssä ja puristamaan vielä hiukan. Näin tapahtuikin, kunnes viimeisellä maastosiirtymällä seurasin edellä ajavan kuljettajan trial-temppuja kivikkonousussa ja kaaduin. Kivi löi kipeästi polvituen välistä ja tämä siirtymä meni mietiskellessä toiminnan mielekkyyttä. Jumppaliikkeet viimeisen MK:n lähdössä saivat kumminkin puujalan pelaamaan, ja pääsin matkaan. Maali tuli vastaan aikanaan ja palkintojenjaossa olin luokkani kolmas. Sittemmin tulos petraantui vielä yhdellä sijalla, kunnes myöhemmin maanantaina tulospalvelu tuli tuntoihinsa, ja pudotti minut takaisin kolmanneksi. Reitti oli hieno, ja kun kimppatallin kierrätyslavalta löytyi vielä minulle sopivat renkaatkin, on tulevan viikonlopun ohjelmassa talvista enduroseikkailua Joutsassa.
Näin totista hommaa voi olla pieneenkin kisaan osallistuminen, jos osaa kysyä oikeasta paikasta!
Terveisin Mikko #550